Kaakois-Aasian seikkailut

Päästyämme matkaan Balilta nukahdin välittömästi ja heräsin vasta, kun saavuimme ensimmäiselle laivaetapille. Laivassa uni maistui jälleen, vaikka lämpötila olikin häiritsevän suuri. Laivan jälkeen jälleen minibussiin ja parin tunnin ajomatkan jälkeen jäimme odottamaan veneen lähtöä eräälle pit stopille, jossa jutustelimme mukavia paikallisten heebojen kanssa. Heiltä saimme erittäin hyödyllisiä vinkkejä Giliä varten. Ensinnäkin he kehoittivat ostamaan arakkia (jos joku ei muista ni se on riisiviinaa), koska paikan päällä viina on kallista. Toiseksi he kertoivat että saarelta tuli vasta brasilialainen pariskunta, jotka oli sairastunut denguekuumeeseen Gilillä, joten kannattaa varautua sääskimyrkyllä. Molempia hommattiin ja olimme tyytyväisiä, että olimme varautuneet hyvin ennen itse saarelle menoa. Jossain vaiheessa tuttavallinen jutustelu alkoi muuttua hieman ärsyttäväksi. Ensin kyseltiin suomalaisia kolikoita, sen jälkeen seteleitä ja kun niitä ei ollu saatavilla, mikä tahansa valuutta kävi. Lopuksi he kyselivät jo että olisiko mahdollista saada meidän vaatteet.

Saarelle päästyämme jouduimme toteamaan, että meitä oli hieman ukotettu. Gilillä ei ollut denguesta tietoakaan ja meille myyty arakki ei mennyt edes päähän. Kaikenlisäksi juomat oli halpoja eikä kalliita. Gilillä olimme viikon verran ja päivät menivät toistensa toisintoina. Aamusta syömään, sen jälkeen rannalle, siittä takas kämpille, sitte taas syömään ja sitte takas kämpille. Poikkeuksia olivat pari kolme iltaa jolloin lähdimme illalla katselemaan yöelämää (Tämä johtuen siittä että saarella ei ollut isompia pippaloita kuin kolme kertaa viikossa). Yhtenä päivänä lähdimme Mikon kanssa hieman käveleskelemään ja kiersimme koko saaren räpsien välillä hieman kuvia. Oli hämmentävää nähdä kuinka yhtäkkiä keskellä ei mitään, kinttupolun varteen ilmestyy kunnon överi hotelli uima-altaineen. Reissumme kesti parisen tuntia ja kävelyretken päätteeksi maistui Bintang. Viimeisenä iltana lähdimme tietenkin pistämään hieman jalalla koreasti ja aamulla sen kyllä taas huomasi porukan naamoista, että viihteellä oli oltu ja yöunet jääneet vähän vähemmälle.

Matka Gili Trawanganilta takaisin Balille sujui hieman ristiriitaisissa merkeissä. Kuumuus, odottelu, ukottajat ja tyrkyttäjät pistivät hermot välillä koville. Loppujen lopuksi pääsimme kuitenkin takaisin Balille ja Kuta beachille. Parin päivän oleskelu Balilla ja sitten suuntana Jakarta ja Mikon synttärit!

-Aki

Edellisessä jutussa aloitin bussimatkamme käsittelyn. Kertauksena sanotaan, että meidän annettiin ymmärtää, että meillä olisi oma minibussi koko matkan Yogyakartasta Balille. Bromolla tapahtui ensimmäinen bussi vaihdos ja minibusseista kumpikaan ei ollut meidän oma.

Kun kyytimme viimein saapui hotellillemme, olimme jo hieman myöhässä aikataulusta. Bussi oli sama rämä pikku paku jolla olimme edellisenä päivänä körötelleet rinnettä ylös hotellillemme. Noh sillä sitten alaspäin, kunnes pysähdyimme ison paikallisbussin viereen ja meidät käskettiin hyppiä sisään. Bussissa ei ollut ilmastointia ja minibussin ehdottomiin hyviinpuoliin kuuluva “ei kaupustelijoita tai hännystelijöitä kyytiin” -toiminta päättyi. Taas saimme kuunnella kun “POPMEPOPMEPOPMEEEE” raikasi pitkin bussin käytäviä. Jonkun aikaa köröteltyämme pysähdyimme ja meidät nakattiin toiseen paikallisbussiin. Se sentään meni sitten ihan Balille asti ja loppumatkasta käytiin sellasta bussikuskien rallitaistelua, että heikompia hirvitti. Ohituksia sateli ja tätä toimintaahan ei vastaan tuleva mutka estänyt (näkyvyys ehkä aböyt 30 metriä). Jos kuskimme hellitti tahtia vähänkään niin vierestä alkoi kuulua älytön papatus ja vauhti kiihtyi taas. Jos joku halusi pois kyydistä, pois oli hypättävä pienestä vauhdista. Rallikisan lopputulos…. Voitto meidän kuskille ja kaikki ehjänä perille!

Bali, ja ennenkaikkea sen Kuta ranta ja sen läheisyys oli aivan tupaten täynnä. Ruotsalaiset kekekekeket oli vallannu koko paikan I love Bali -paitoineen. Tästä johtuen emme saaneet suurelle seurueellemme majoitusta samasta paikasta, vaan jouduimme jakautumaan hieman. Hete ja Joonas kahdestaan yhteen paikkaan, Elli ja Noora toiseen ja minä, Mikko ja Kalle kolmanteen. Balin kadut olivat pienet ja tukkoiset. Kadun varret oli täynä piraattikampetta myyviä kojuja joita koristi myös kaikenkarvaiset I love Bali tuotteet, joihin osalla porukasta alkoi jo mennä hermot loppuviikosta.

Viikko Balilla sisälsi aikapaljon radatusta. Eipä siellä ihmiset oikeestaan muuta tehnytkään ja miksi tekisi, kun juomat ovat niin halpoja ja baareja löytyy vierivierestä ihan sama mihin suuntaan meni. Minun, Mikon ja Kallen suosikiksi nousi Beer Garden, joka tarjosi kaljabuffetin. Noin 3,5 eurolla sai juoda niin paljon kuin kerkesi klo 18 - 23 välisenä aikana. Baarilla oli vain kolme sääntöä: 1) kaljaa tarjotaan vain henkilöille, joilla on Beer Garden ranneke, 2) juomia saa vain yhden kerrallaan ja 3) saat juoda niin paljon että sammut, mutta olkaa hyvä ja älkää sammuko tänne. Tämän tarjoilun päätyttyä siirryimme yläkertaan, jossa aledrinkki vaihtui aina 15min välein klo 2:een asti. Radatuksen jälkeinen päivä meni nukkuessa. Mitä nyt vähän käytiin syömässä välillä. Seuraavana päivänä taas uus kierros Beer Gardeniin ja näin ne päivät oikeastaan kului. Hete, Joonas, Elli ja Noora kävivät myös jonkin verran omassa lähibaarissaan Green Boxissa, mutta itse en voi niistä jutuista oikeen kirjoittaa, kun en paikalla ollut.

Meidän suunnitelmissa oli kyllä tehdäkin jotain Balilla. Nimittäin surffata. Mutta nähtyämme alottelevien suffareiden hulvattoman määrän taistelemassa jokaikisestä pienenpienestä aallosta, päätimme jättää nämä kokeilut väliin ja myhäilimme tyytyväisenä Pangandaranin reissuamme. Muistikuvieni mukaan Hete ja Joonas kävivät kyllä ajelemassa skootterilla jossainpäin Balia, mutta minä, Mikko ja Kalle tyydyttiin ilmastoituun hotellihuoneeseemme ja Elli ja Noora taisivat viettää suurimman osan päivistä uima-altaassa.

Viimeisenä iltana päätimme lähteä radalle, vaikka lähtö seuraavana aamuna minun, Mikon, Kallen ja Joonaksen osalta olikin aamulla klo 6. Syynä tähän oli se, että Elli ja Noora eroaisi meidän muiden matkasta ja suuntaisivat pian kohti Malesiaa, meidän suunnistaessamme kohti Gili Trawangania. Hete jäi tyttöjen seuraksi vielä pariksi päiväksi ja tuli meidän mukaamme sen jälkeen. Kuten aina kun päätetään, että ei juoda niin paljoa ja lähetään aikaisin nukkumaan, ilta päättyy vasta valomerkkiin ja humalatila on kaukana pikkupienestä. Kaikenlisäksi olimme hieman hukassa toisistamme, mutta onneksi baari oli lähellä hotelliamme ja kaikki pääsi kotiin turvallisesti. Mikko tuli vain hieman ennen minua ja itsehän saavuin siinä viiden aikaan aamulla ja aloin valmistautua lähtöön. Kuudelta istuimme minibussissamme ja olimme valmiina ajorupeamaan. Heti alkumatkaan kuului puhjennut rengas ja väärät matkustajat (onneksi ne ei oltu me!). Näin meidän krapulan täyteinen matkamme Gili Trawanganille siis alkoi.

-Aki

Yogyakartasta lähdimme aikaisin aamulla. Meidän annettiin ymmärtää, että meillä olisi käytössä oma minibussi koko matkan Bromolle ja sieltä samalla autolla Balille. Toisin kuitenkin kävi. Ensinnäkin bussi ei ollut pelkästään meille varattu, vaan se oli täynä muutakin porukkaa. Tämä nyt ei ollut kovin suuri pettymys kuitenkaan. Toiseksi, Bromolle päästyämme jouduimme vaihtamaan bussimme pienempään rämään, jolla kuskimme pommitti ylös jyrkkää ja pimeää vuoristotietä. Pohdimme että ehkä oli parempi, että ulkona oli pimeää entä että olisi nähnyt kaikki ne kuumottavat pudotukset, kun auto kävi tienreunalla.

Hotellille päästyämme hoidimme alta pois perinteisen KSP:n ja Kalle päätyi häviön myötä jäiselle lattialle nukkumaan. Bromolla oli yöaikaan todella kylmä ja saamiemme tietojen mukaan lämpötila käy +3 asteen tienoilla. Illalla kävimme vielä syömässä ja menimme aikaisin nukkumaan, koska lähtö oli seuraavana päivänä klo 3.30 ja ylös oli noustava kolmelta.

Muutamien tuntien yöunien jälkeen olimme ylhäällä ja istuimme jeepin kyydissä. Joosa joutui tyytymään toisen auton kyytiin, meidän jeepin täytyttyä. Hyvän matkaa tultuamme meidän jeeppimme sanoi sitten sopimuksensa irti ja sammahti tienlaitaan. Kuskimme, joka ei puhunut sanaakaan englantia, värkkäs vempelettä kuntoon sillä seurauksella, että pääsimme tai kuski pääsi 50-100 metrin pätkiä eteenpäin, kunnes auto sammui uudelleen. Käytimme välitauot hyväksi ja räpsimme kuvia minkä kerkesimme. Myös kuski, joka touhusi Mikon otsalamppu päässä, pääsi kuviin mukaan. Lopulta paikalle paukutti toinen jeeppi, joka otti meidät kyytiin ja kuskas ylös näköalatasanteelle. Sieltä otimme auringonlaskukuvia alhaalla savuavasta Mount Bromosta. Joosa oli tietenkin katselemassa näitä näkymiä vuoren päältä. Ja tietenkään Joosalla ei ollut kameraa mukanaan. Lopulta mekin pääsimme huipulle ja näimme myös Joosan, joka oli päässyt oman kameran puutteesta huolimatta mukaan paikallisten potretteihin. Kävimme porukalla katselemassa hienoja maisemia, kunnes oli aika palata jeepille. Joosan jeeppi olikin jo jonkun tovin herraa odotellut ja kuulemma hänen uusinta käynti näköalatasanteella aiheutti jonkin verran pahoja katseita.

Seuraavana kohteena oli sitten itse Mount Bromo. Savuavalle kraaterille pääsi joko Apostolin tai vaihtoehtoisesti konin kyydillä. Me valitsimme Apostolin leppoisan kyydin ja kipusimme kraaterille jalkaisin. Muutamat pakolliset kuvat ja hetki maisemien ihastelua, jonka jälkeen takaisin jeepille ja takaisin hotellille. Siellä pakkasimme kamamme ja valmistauduimme lähtemään kohti Balin ruotsalaisten täyttämiä katuja ja rantoja.

-Aki

Yogyakartaan päästyämme meille tuli juttelemaan samantien eräs paikallinen säätäjä. Hän ohjasi meidät muutamaan hotelliin, joista me sitten valitsimme parhaaksi näkemämme. Samalta kaverilta me sitten hommattiin kyyti Borobudurin temppelille, Bromolle ja sitä kautta loppujen lopuksi Balille.

Ensimmäinen ilta kului rauhallisesti. Ohjelmaan kuului pizzaa ja illan päätteeksi oluet. Seuraavana päivänä lähdimme käymään Borobudurin temppelillä. Lähtö oli aikaisin aamulla ja matkalla pysähdyimme ottamaan parit fujitsut eräästä tulivuoresta. Itse temppeli oli aika nopeasti nähty. Aamu-änkyrä pääsi yllättämään Mikon, joka oli hieman koko temppeli-reissua vastaan, sen suhteellisen kalliin hinnan vuoksi. Ennen kuin lähdimme pois ostimme vielä paikalliselta tyrkyttäjältä matkamuistoja. Varsinkin Kalle oli hyvillään omasta uudenkarheasta puhallusputkesta ja sen nuolien terävyyttä testattiinkin sitten myöhemmin hotellihuoneessamme.

Temppeliltä lähdettyämme skippasimme toisen, pienemmän temppelin ja menimme suoraan sulttaanin palatsiin, missä saimme opastetun kierroksen. Palatsi ei meitä niin hirveästi kiinnostanut, mutta katselimme ympärillemme ja räpsimme kuvia niinkun kunnon turistin kuuluu. Palatsista pois lähdettyämme huomasimme, että kuskimme oli karannut paikalta. Autoon jäi myös meidän Borobudurista ostamamme matkamuistot (mitkä me kuitenkin saimme myöhemmin takaisin säätäjä kaverin kautta). Aikamme odotettuamme jouduimme tyytymään riksojen kyytiin. Mikkoa lukuunottamatta kaikki muut päätyivät pyynnöistä huolimatta taidegallerian pihaan. Hete kipaisi pikaisesti sisällä ottamassa pari pakollista kuvaa ja sitten matka jatkui kohti kotia.

Myöhemmin päivällä minä, Mikko ja Kalle päätimme lähtä pitkästä aikaa syömään mäkkärin maittavia hampurilaisia, mutta matkamme keskeytyi kun eräs paikallinen janaar ohjasi meidät pieneen taidegalleriaan. Siellä toinen janaar näytti meille maalauksia ja kertoi niiden valmistusmenetelmästä. Loppujen lopuksi päädyimme ostamaan tyypiltä taulut ja ihmettelimme vielä mäkkärissäkin tapahtunutta.

Illalla kävimme jälleen oluella, jonka jälkeen menimme takaisin kämpille. Loppuillan ohjelmaan minulla, Kallella ja Mikolla kuului pakkaamista, Kallen puhallusputken testaamista ja indonesialaisten radioiden kuuntelua, kunnes nukahdimme ja seuraavana päivänä alkoikin sitten matka kohti Bromoa ja sen savuavia tulivuoria.

-Aki

Saavuimme Pangandaraniin kymmenen tunnin bussimatkan jälkeen ja otimme samantien riksat alle ja lähdimme katsastaan majoitusvaihtoehtoja. Parin paikan jälkeen majoitus löytyikin. Minä, Mikko, Kalle ja vierailevana tähtenä Joonas majoituttiin yhteen huoneeseen ja Hete, Elli ja Noora toiseen. Asettumisen jälkeen lähdimme syömään ja tutustumaan hieman paikkaan. Pangandaranin ranta näytti likaiselta ja tyhjältä. Rannan läheisyydestä löytyi isoja hotelleja, mutta kaikki ammottivat tyhjyyttään. Tämähän tietenkin sopi meille. Jakartan jälkeen oli ihan mukava päästä rauhalliseen rantapaikkaan. Illalla vietimme ystävänpäivää. Ohjelmaan kuului rupattelua muutaman oluen parissa ja tietenkin ystävänpäivälahjojen vaihto.

Parin päivän jälkeen päätimme lähteä Batu Karakseen, jossa meidän oli tarkoitus aloittaa suffauksen opettelu. Minä ja Mikko saatiin rinkat pakattua ensimmäisenä ja päätimme lähteä jo edeltä syömään. Aamupalaa nauttiessamme meidän luoksemme tuli pari paikallista miestä. He kertoivat meille, että Batu Karaksessa ei aaltoja ollut ja että voisimme opetella surffausta myös Pangandaranissa. Tämän tiedon saatuamme kiirehdimme takaisin kämpille ja kerroimme uutiset muille. Päätimme jäädä Pangandaraniin, mutta meidän täytyi etsiä uudet huoneet, koska edelliset olivat kalliit. Huoneet löytyivät tapaamamme kaverin kautta. Hänen nimensä oli Bowo ja ystävystyimme hänen sekä Sepin kanssa seuraavan viikon aikana, minkä me Pangandaranissa vietimme. Myöhemmin sinä päivänä lähdimmekin sitten opettelemaan surffausta. Opetus itsessään ei kovin kauaa kestänyt. Bowo ja Sep opettivat meille vain kuinka nousta ylös laudalla. Sen jälkeen suuntasimmekin jo mereen ja aaltojen keskelle. Bowo ja Sep tulivat opastamaan meitä aaltojen kanssa. He kertoivat millon kannatti lähtä ja millon ei ja he myös auttoivat lautojen kanssa työntämällä hieman vauhtia.

Seuraavina päivinä harjoittelimme suffausta omatoimisesti. Pari päivää meni harjoituslaudoilla, jonka jälkeen saimme Bowon kautta säädettyä itsellemme kunnon laudat. Niillä suffaaminen olikin sitten hieman haastavampaa, mutta pienen harjoittelun jälkeen pääsimme jo lautojen päälle ja saimme muutamia aaltoja. Surffauksesta saimme hienoja kuvia Heten kameralle, mutta joku pitkäkynsi meni ja kähvelsi kameran, joten kyseisestä toiminnasta ei jäänyt sitten yhtään kuvaa muistoksi. Samalla hävisivät myös kuvat meidän ystävänpäivästä.

Sitten koitti Joonaksen tai niinku Bowo häntä nimitti Joosan (myöhemmin kaikki muutkin) syntymäpäivä. Päivä alkoi juhlallisin menoin synttärilaululla ja lahjan sekä kortin luovutuksella. Sen jälkeen aamupalalle ja surffaamaan. Myöhemmin päivällä oli synttäriruokailu. Tarjolla oli pari isoa mötkälettä kalaa ja riisiä sekä erittäin tulista kastiketta, joka sai muutamat haukkomaan henkeä ja Mikon jopa pohtimaan ruokailun lopettamista. Illalla saavuimme takaisin ravintolalle juhlistamaan synttäreitä alkoholin merkeissä. Kurkusta alas meni olutta, vodkaa ja arakkia (paikallista kotitekoista viinaa, jota Bowo meille useampanakin iltana juotti). Ravintolalta siirryimme rannalle, johon oli väsätty nuotio. Alkoholitarjonnasta vastasi pieni kioski rannalla, jota piti eräs erittäin mukava perhe. Kaikki perheen jäsenet olivat aina iloisia vaikka he olivatkin kaikki kuuroja. Rannalla Sep soitti kitaraa ja lauloi muiden kuunnellessa ja rupatellessa. Loppu ilta kului näissä tunnelmallisissa merkeissä. Seuraavana päivänä kaikki muut paitsi minä päättivät jatkaa Joosan synttäreiden viettoa heti aamusta alkaen. Olin sen verran huonossa kunnossa edellis päivän keittottelusta, että en pystynyt liittymään seuraan. Myöhemmin myös Joosa jätti kekkerit kesken ja tuli kämpille, jossa me sitten katsoimme leffoja loppuillan. Muilla meno oli kuitenkin ollut railakasta, josta esimerkkinä minun käydessä syömässä ravintolassa pörhälsivät Mikko ja Kalle ohi mönkijällä, jonka he olivat tunniksi vuokranneet. Ilta päättyi siihen, että Noora oli menossa ottamaan tatuointia, jota hän ei kuitenkaan sinä iltana sitten ottanutkaan, mutta Hete ja Mikko innostuivat ottamaan Henna-tatuoinnit. Seuraavana päivänä Noora ottikin sitten ihan aidon oikean pienen tatuoinnin.

Loppu aika Pangandaranissa kului surffatessa. Poikkeuksena yksi päivä, jolloin Bowo lähti meille oppaaksi näyttämään paikkoja. Hete hyppäsi Bowon skootterin selkään. Minä ja Joosa sekä Mikko ja Elli vuokrasimme tandem-pyörät ja sotkimme niillä. Mikosta ja Ellistä en tiedä, mutta ainaki minä ja Joosa saimme paljon huvittuneita katseita vetäessämme kahdestaan tandemilla pitkin Pangandaranin teitä. Kohteena oli White sand beach, jossa oli hyvä snorklata. Tosin vain Joosa innostui snorklaamaan. Rannalla oli myös paljon apinoita, joille syötimme viimeiset karva-hedelmät (me ei koskaan saatu tietää mitä ne oikeesti oli, mutta hedelmien kuoret oli karvaiset, tästä niiden nimet).

Sitten koitti päivä, jolloin meidän piti sanoa hyvästit Bowolle, Sepille ja kuurolle perheelle. Bowo oli hommannut meille kyydin juna-asemalle, sekä junaliput Yogiakartaan, meidän seuraavaan kohteeseen. 6-7 tunnin jälkeen olimmekin sitten perillä. Edessä pari päivää Yogiakartassa ja käynti Bodobudurin temppelillä.

-Aki

Jakartassa päätimme ottaa luksus huoneet itsellemme. Päädyimme Mikon ja Kallen kanssa Cemara nimiseen hotelliin, josta otimme itsellemme junior sviitin. Elli ja Noora päätyivät loppupeleissä meitä vastapäätä olevaan huoneeseen. Hete ja Joonas ottivat huoneen viereisestä hotellista. Nukkumapaikkojen selvittyä lähdimme Mikon ja Kallen kanssa etsimään mäkkäriä. Sellaista emme kuitenkaan löytäneet, mutta meille neuvottiin Tony Jacks niminen burgeri-mesta, jonka mainoslauseena oli “better than “that one”". Paikka oli siis testattava. Varsinkin kun Burger Kingkin oli suljettuna. Hampurilaiset olivat ihan hyviä mutta ei parempia kuin sen yhen. Syönnin jälkeen siirryimme tien toiselle puolelle, jossa sijaitsi starbucks. Kahvien jälkeen lähdimme takaisin hotellihuoneeseen katsomaan discovery channeliä. Illemmalla kävimme pyörimässä eräässä isossa ostoskeskuksessa. Sieltä ostimme viinat mukaan. Ykköset päälle ja  illalla baariin!

Baari oli neljään kerrokseen jaettu yökerho. Ensin menimme live music puolelle, jossa bändi soittelikin jo. Parin biisin jälkeen bändi kuitenkin poistui ja lavalle saapui tanssiryhmä, joka koostui 5-6 tytöstä. Hetken aikaa tanssittuaan meidän yllätykseksi heidän paidat katosivat ja tytöt tanssahtelivat yläosattomissa. Yllätykset eivät tähän loppuneet. Tarjoiliat kävivät hakemassa osan tytöistä mukaansa. He raahasivat tyttöjä ympäri baaria ja ostamalla tytölle shotin sai sylitanssin. Tiedoksi kaikille teille joilla mielikuvitus nyt alkoi laukkaamaan, me emme ostaneet tytöille shotteja!! Myöhemmin bändi tuli takaisin ja me pääsimme laittamaan jalalla koreasti. Myöhemmin siirryimme katsomaan mitä ylemmissä kerroksissa oli. Aivan ylimmässä kerroksessa oli kaksi kerroksinen oma yökerho. Huomattuamme, että paikassa oli ehkä myös hieman hämärämpää porukkaa, lähdimme takaisin live musiikki-puolelle. Siellä vietimme loppu illan, jonka jälkeen siirryimme jatkoille omaan hotellihuoneeseemme.

Seuraava päivä lähti yllätys yllätys hieman hitaasti liikkeelle ja mikäs siinä oli makoillessa ehkä parhaassa sängyssä missä reissun aikana oli maannu ja discovery channel päällä. Kun Tony Jacks vielä toi kotiinkuljetuksena hieman purtavaa, ei meillä ollut kiire mihinkään. Myöhemmin kävimme kyselemässä bussilippuja Pangandaraniin, mutta niitä ei myyty muualta kuin bussiasemalta. Ilmoitimme hotellimme respaan tämän, josta luvattiinkin hommata meillä taksi seuraavaksi aamuksi oven eteen. Taksit kyllä tulivat aamulla, mutta ehkä hieman liian aikaisin, sillä jouduimme odottamaan bussiasemalla noin tunnin verran. Lopulta pääsimme lähtemään. Edessä oleva noin 8 tunnin bussimatka ei tuntunut kenenkään mielestä pitkältä edellisen 47 tunnin jälkeen. Matka oli kuitenkin melko tuskainen, sillä bussissa ei ollut ilmastointia. Lisäksi riesanamme oli jälleen kerran bussiin hyppivät kaupustelijat, kuten aina Indonesiassa bussissa liikkuessamme.

Pangandaraniin päästyämme hyppäsimme pyöräriksojen kyytiin, jotka kuskasivat meitä paikasta toiseen, kunnes löysimme itsellemme yöpaikat. Pari päivää Pangandaranissa ja sitten Batu Karakseen surfaamaan… vai mennäänkö???

-Aki

Lake Toballa olimme tottuneet kirkkaaseen jarviveteen. Meilla oli sellainen luulo, etta Maninjaulla vesi olisi ihan yhta kirkasta. Asianlaita ei kuitenkaan ollut nain. Vesi oli sameaa ja syyna oli luultavasti kalankasvatusaltaat, joita jarvessa oli runsaasti. Kuulimme, etta kalaa kuskataan jarvelta pois vahintaan 25 rekkalastillista paivassa. Osa porukastamme karsi pienista madoista, jotka takertuivat ihoon ja ne piti raapia pois uintireissun jalkeen. Madot eivat kuitenkaan ollut vaarallisia ja uintireissuja tuli tehtya muutamia sen viikon aikana, mita me Maninjaulla olimme.

Bungalowi-mestamme oli hyvin rauhallinen. Meidan lisaksi siella asusteli vain yks pariskunta, joka ei meidan kanssa halunnut hengailla vaan pysytteli omissa oloissaan. Maninjau oli pelkkaa rentoutumista. Aamulla menimme syomaan aamupalaa ja yleensa jamahdimme niille paikoillemme ihan iltaan asti. Paikassa oli erikoista se, ettei siella ollut mahdollista saada minkaanlaista liharuokaa. Mutta tama ei meita hirveasti haitannut, vaikka lihanystavana lihaa kaipasinkin. Vegeruuat olivat hyvia, tosin menu oli hieman liian suppea ja viikonaikana kerkes kyllastya joihinkin ruokalajeihin.

Parin paivan jalkeen paikalle saapuivat myos Elli ja Noora. Nain oli taas melko suuri reissuporukka kasassa. Maninjaulla aika kului jutellessa, korttia pelatessa ja leffoja katsellessa. Yhtena paivana vuokrasimme skootterit ja paatimme kiertaa jarven seka kayda syomassa jossain, missa olisi myos lihaa tarjolla. Toiselle puolen jarvea paastessamme huomasimme, etta pari kuukautta sitten sattunut maanjaristys rannikolla oli aiheuttanut vakavia tuhoja myos Maninjaulla. Tiet olivat huonot, sillat olivat poikki ja talot olivat jaaneet maanvyorymien kouriin. Sillat oli korvattu puunrungoista tehdyilla silloilla ja ihmiset tekivat toita saadakseen kaiken korjattua. Me paristelimme takaisin toiselle puolen jarvea, josta etsimme ruokapaikan. Lahes viikon spagetti-tomaattikastikekuuri loppui ja peura maistui erittain herkulliselta. Seuraavana paivana me lahdimme Maninjaulta kohti Indonesian paakaupunkia Jakartaa. Edessa oli piiiiiiitka bussimatka.

Hyppasimme bussiin ja sitten ei muuta ku eteenpain. Pikkuhiljaa bussi alkoi tayttya tienvieresta poimituilla paikallisilla matkaajilla. Bussihan oli tietenkin karaoke-bussi ja ilmeisesti bussissa ei hirveasti vaihtoehtoja ollut koska sama levy pyori uudestaan ja uudestaan. valilla kuski vaihtoi tilalle erittainkin rasittavan kuuloista musiikkia ja pisti niin isolle, etta omasta mp3-soittimesta sai vaantaa volat kaakkoon, etta sai musiikin peittymaan. Karaoke ja rasittava musiikki eivat olleet ainoat asiat mitka arsyttivat. Bussimme ei tehnyt juurikaan pysahdyksia, joissa olisi paassyt syomaan vaan han otti kyytiin kaikenkarvaisia myyjia ja muusikkoja, jotka huutelivat ja kaupittelivat bussin kaytavalla. Matka taittui ja aika saatiin kulumaan kirjoja lukemalla ja kaikennakoisilla peleilla, joita ainakin Elli ja Noora suuresti harrastivat. Itse tyydyin lahinna katselemaan maisemia, kuuntelemaan musiikkia ja nukkumaan. Meille ilmoitettiin bussilippuja ostaessamme etta matka kestaisi noin kolmekymmenta kuusi tuntia ja taman ajan mentya olimme eraalla pysahdyspaikalla ja kysyimme yhdelta paikalliselta janarilta, etta kuinka kauan viela menisi ja han vastasi, etta matkaa olisi viela noin kaksitoista tuntia. Tama aiheutti meidan porukassamme pienta hilpeytta. Asialle ei yksinkertaisesti voinut kuin nauraa. Ehka syy oli huonosti nukutun yon aiheuttamassa ylivasyneisyydessa. Me osasimme kylla aavistaa, etta matka kestaisi vahan kauemmin kuin kolmekymmenta kuusi tuntia, koska bussimme oli keskella yota jumissa eraalla mutaisella tiella ja auto piti loppupeleissa kaantaa ja jatkaa kiertotien kautta. Pitkaan jatkuneet rankkasateet olivat tehneet ilmeisesti myos muita tuhoja. Yhdessa valissa huomasimme kuinka eras pieni kyla oli lahes hautautunut tulvien alle.

Neljankymmenenseitseman tunnin jalkeen paasimme kuitenkin lopulta Jakartaan. Edessa parin paivan huoltotauko ja luksuselama ennen surffaamaan lahtoa.

-Aki

Saavuimme Bukit Tinggiin aamupaivalla ja etsimme samantien tietenkin hotellihuoneet. Taman jalkeen syomaan ja suunnittelemaan ohjelmaa. Ensimmaisen illan ohjelmana oli paikalliset markkinat. Naista markkinoiste me kuitenkin myohastyimme hitusen ja kaikki myyntikopit olivat jo pressujen ymparoimat. Lahelta loytyi kuitenkin pieni ostoskeskus, johon me sitten paadyimme. Pienen kiertelyn ja pakollisten ostosten jalkeen siirryimme laheiseen KFC:hen syomaan ja pettymyksen jalkeen takaisin kampille, jossa pelasimme korttia ja katsoimme elokuvia lappareilta.

Seuraava paiva oli meidan ainoa kokonainen paiva Bukit Tinggissa. Taman me halusimme kayttaa taysin hyodyksi ja aamupalalla saamamme paikallisen janarin piirtaman kartan avulla lahdimmekin suunnistamaan ja loppupeleissa olimme hieman hukassa. Pienen joen ylityksen jalkeen paasimme kuitenkin sivilisaation pariin ja saimme hommattua kyydin panorama park:iin, joka oli etappimme seuraava kohde. Siella naimme hienoja maisemia, paljon apinoita, jotka juoksivat pihalla vapaina, seka japanilaisten sodan aikaiset luolat. Panoraama park:n jalkeen suunnitelmissa oli menna sotamuseoon, mutta se ei valitettavasti ollut auki. Taman vuoksi jouduimme siirtymaan seuraavaan kohteeseen, joka oli paikallinen elaintarha. Hete ei tata nakya halunnut nahda, joten han otti ja lahti takaisin hotellille. Meidan jaljelle jaanyt jatkaporukkamme oli sen verran outo naky, etta eras perhe luuli meita ilmeisesti paikan maskoteiksi ja repivat meidat mukaan heidan perhepotretteihin. Meilta ei tietenkaan mitaan lupia kysytty. Elaintarhaan paastyamme huomasimme, etta suomalaisissa elaintarhoissa elaimilla ei ole huonoimmat mahdolliset olot. Norsut oli kahlittu kettingeilla, lintuaitaukset oli paallystetty verkoilla ja kaikkien elaimien aitaukset oli aivan liian pienet. Tarhassa oli myos pieni museo, jossa suurinta ihmetysta aiheuttivat mutantti elikot kuten kahdeksan jalkainen vuohi. Elaintarhareissulla huomasimme etta joitakin paikallisia naytti kiinnostavan enemman meidan kulkueemme kuin paikan elaimet. Talla kertaa meita ei kuitenkaan revitty mukaan kuviin vaan ihmiset tyytyivat ottaamaan kuvia salassa, aivan niinkuin me ei sita oltaisi huomattu. Illalla lahdimme koko porukalla syomaan eraaseen ravintolaan johon olimme varanneet suuren monen ruokalajin aterian. Syotyamme lahdimme takaisin hotellillemme ja vietimme illan kuten edellisenkin illan.

Seuraavana aamuna otimme minibussi kyydin Lake Maninjaulle. Matka kesti 2-3 tuntia, josta puolet kului siihen etta vaihdoimme kuskia ja pyorimme ympari Bukit Tinggia. Lopulta kuitenkin paasimme Maninjaulle ja saimme saadettya itsellemme hienot leikkimokkeja muistuttavat bungalowit. Uusi paikka ja rauhallinen meininki, helppo jamahtaa.

-Aki

Ensimmainen paiva Lake Toballa sujui potkotellessa ja rentoutuessa, mutta jo heti seuraavana paivana lahdimme jalkapatikassa kaveleskelemaan ja tutkiskelemaan saarta. Talla retkella huomasimme, etta saari oli ainakin silta osin melkoisen tyhja turisteista. Tamahan ei meita sinansa haitannut, mutta se aiheutti sen, etta kaikilla putiikeilla ja ravintoloilla oli kova kilpailu asiakkaista. Tama taas johti siihen etta meille huudeltiin joka puolella ja koitettiin saada vuokraamaan skoottereita, syomaan tai muuta vastaavaa. Olimmehan me heidan silmissaan kavelevia rahakasoja. Takaisinpain tullessamme tormasimme paikalliseen porukkaan jotka kutsuivat meidat juomaan heidan kanssaan viidakko mehua eli palmuviinaa eli niinku nimi kertoo, palmuista saatavaa alkoholijuomaa, joka muistutti hyvin paljon kiljua.

Heti ensimmaisten oiden aikana huomasimme, ettemme olleet ainoat asukkaat tuvissamme. Meidan kattokerroksessamme asui nimittain pari rottaa, jotka tahtoivat hairita meita joka ikinen yo. Lisaksi rotat kavivat ikavilla vierailuilla myos meidan kerroksessamme tehden tuhoja ja syoden ruokiamme. Rotille maistuivat muunmuassa pullat, sipsit ja kynttilat. Naiden jalkeen rotat saivat ilmeisesti jonkin sortin vatsanvaanteita, koska niille maistui myos purkillinen narastyslaaketta. Lisaksi rotat tuhosivat Mikon niskatyynyt ja pureskelivat muutaman pienen reijan Mikon huppariin. Rotat aiheuttivat meille aineellisten vahinkojen lisaksi myos henkisia vahinkoja. Mikko ei hyvien unenlahjojensa vuoksi karsinyt ihan yhta suuria unten menetetyksia kuin me muut. Mina ja Kalle, joka oli tullut pari paivaa meidan jalkeemme Lake Toballe, metsastimme rottia lahes joka yo. Asiaa ei auttanut palmuviinan nostattama kuume, josta Kalle karsi kaikista eniten. Yolliset metsastykset eivat tuottaneet tulosta ja ainoa asia mika piti rotat edes hieman loitolla meista oli valot, jotka paalla me jouduimme nukkumaan joka yo. Loppujen lopuksi tilanne meni jo niin pahaksi, etta Hete ja Joonas paattivat muuttaa viereiseen kamppaan paastakseen eroon jyrsijoista. Mina, Mikko ja Kalle jaimme kuitenkin viela kamppaamme ja paatimme etta emme luovuttaisi vaan jatkaisimme yollisia taisteluita rottia vastaan ja jaksoimmekin loppuun asti, koko kaksiviikkoa mita Lake Toballa olimme. Mutta hengilta me ei niita kuitenkaan koskaan saatu.

Saarella emme kovin paljoa aktiviteetteja kayttanyt. Yhtena paivana vuokrasimme soutuveneen tunniksi ja lahdimme soutelemaan. Souturetkemme ei kuitenkaan kovin kauas rannasta ulottunut. Paasimme ehka reilut 50 metria rannasta, pysahdyimme, joimme oluet, ostimme kilon kalan ohi soutavalta kalastajalta ja palasimme takaisin rantaan. Menimme kampille ja grillasimme kalan pienelle, paikkamme tyontekijoiden, avustuksella. Toisena paivana vuokrasimme skootterit ja lahdimme kiertamaan saarta. Oppaaksemme otimme paikallisen kaverimme Jerryn. Han naytti meille paikkoja ja selitti niiden historiaa. Paivan paatteeksi pyorahdimme muutamassa paikassa nauttimassa palmuviinaa ja pimean jo tultua palasimme takaisin kampillemme. Mikko ja Hete viettivat yhden paivan kalastusretkella. me muut emme lahteneet erillaisista syista. Kallella oli viela hieman heikko ja kuumeinen olo, minulla ei ollut tarpeeksi kiinnostusta juuri sina paivana ja Joonaksella oli maha sen verran kipeana etta hankaan ei pystynyt lahtemaan. Muuten paivat Lake Toballa olivat melko samanlaisia. Ohjelmaan kuului levyttelya nurmikolla ja riippumatoissa, syontia, uintia ja kalja tai kaksi. Muutamana paivana innostuimme lahtemaan lahella sijaitsevaan baariin kuuntelemaan live bandia. Bandin jasenet olivat jo meidan hyvia tuttuja. He olivat nimittain ne tyypit jotka meille sita palmuviinaa ensimmaisella kerralla tarjosivat. Viimeisena iltana Lake Toballa paatimme lahtea juhlimaan. Baarin, jossa live bandi soitti, ei olisi pitanyt olla auki, mutta koska me pyysimme, he aukaisivat sen meille. Seuraavana paivan pakkasimme tavarat, sanoimme hyvastit paikan tyontekijoille ja suuntasimme lautalle. Saataja Andy oli saatanyt meille liput Bukit Tinggiin, joten sinne siis.

-Aki

Lento Kuala Lumpurista Medaniin ei kestanyt paria tuntia kauempaa. Matkan aikana juttelin vieressani olleen indonesialaisen naisen kanssa, joka oli kiinnostunut kuulemaan meidan reissusuunnitelmista Indonesiassa. Koneen laskeuduttua tama mukava neito saati meille kohtuuhintaisen kyydin Medanista Lake Toballe. Matka olikin sitten jo omanlainen kokemus. Kesto ei ollut kuin neljasta viiteen tuntia, mutta jo heti alkumatkasta saimme kokea pelottavia asioita. Matka sisalsi muunmuassa pari erittain laheltapiti tilannetta. Toisessa pelkoa toi ohitus tilanne, kun meidan kuskimme lahti ohittamaan kahta toisiaan lahella ajavaa rekkaa ja vastaan pyyhalsi ambulanssi vilkut paalla. Kuskimme sai juuri ja juuri vaistettya auton ankaamalla rekkojen valiin. Tama sai takana olevan rekan tyyttaamaan voimakkaasti ja vilkuttelemaan pitkia valoja. Toinen laheltapiti tilanne tuli myos rekkaa ohitettaessa. Tallakertaa rekkoja oli vain yksi, mutta kuskimme lahtiessa ohittamaan rekka alkoi yhtakkia kiilaamaan meita. Vastaantulevien kaistan penkereelle oli pysakoity kuorma-auto, joka esti meidan vaistoliikkeen pientareen puolelle. Kuskimme sai kuitenkin jarrutettua ja vaistettya siten, ettemme osuneet kiilaavaan rekkaan, mutta automme kuskinpuoleinen peili sai pienen osuman pysakoidysta kuormurista. Kuskimme oli ilmeisesti tottunut tallaisiin tilanteisiin. Han vain kylman rauhallisesti suoristi peilin ja jatkoi kuin mitaan ei olisi ikina tapahtunutkaan. Loppujen lopuksi paasimme kuitenkin Lake Toballe ehjin nahoin. Jouduimme jaamaan yhdeksi yoksi Parapat nimiseen pikku kaupunkiin. Pienten saatojen jalkeen saimme hommattua itsellemme huoneen ja kaytyamme iltapalalla siirryimme nukkumaan. Seuraavana paivana lahdimme taas etenemaan. Siirryimme jarvella olevalle isolle saarelle. Jo heti laivaan paastyamme huomasimme, etta paikka taitaa olla aika suosittu suomalaisten keskuudessa, silla paikalliset osasivat hieman suomea. Koko kahden viikon ajan, aivan sama mihin meni kuului lause “Mita kuurluu!!” Saarelle paastyamme meilla oli jo oikeastaan paikka saadettyna. Saaren kovin saataja, Andy, oli hommannut meille hienot batak-kampat. Asunnoissa merkillisinta oli niiden pienet, koirankopinluukun kokoiset ovet josta piti ryomia sisaan. Ovien koon pienuus johtui siitta, etta kylaan tulevat vieraat joutuivat aina kumartamaan talon vaelle sisaan tullessaan. Noh kuitenkin, kampat oli hommattu ja kahden viikon rentoutuminen pystyi alkaa. Riippumatot roikkumaan ja levyiksi!!

-Aki